Yli kuukausi mennyt edellisestä päivityksestä. Itsestä tuntuu, että siitä on ehkä muutama päivä. Itse ajalla ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Minulle päivät ovat samoja, muuttumattomia, huomaamattomia. Ne soljuvat eteenpäin, yllättävän nopeasti, mutta eivät muuta omaa elämää mitenkään. Joskus on pakko tiedostaa päivämäärä ja kellon aika, mutta muuttaako se mitään, se on sitten oma juttunsa. Sekavaa.
Itse asiassa tämä pätkä elämässä on ollut melko tapahtumarikas. Uniapnea koe, käyntejä hoitsulla, lääkäri. Kutsu aivojen sähkökäyrätutkimukseen. Eläkehakemus. Aika paljon elämään vaikuttavia juttuja. Mutta miksi ne eivät tunnu miltään? Miksi ne eivät aiheuta mitään tunnepuolen reaktiota? Tunneköyhyys.
Se uniapnea juttu. Käytiin tytön kanssa hakemassa kojeet rintaan yhden yön mittausta varten. Olin kuin joku itsemurhapommittaja, johtoja sielä täällä. Omalla tavalla huvittavaa. Ainakin vastaantulioissa. Sitten seuraavana aamuna laitteet takas sairaalalle. Tämä ”laadukas” tutkimus sitten paljastaa, onko minulla uniapnea. Ei lääkärissä käyntiä, yhden yön mittaus. Tasokasta. Niin ja kyselylomakkeen viimeinen kysymys ”mitä haluat meidän tekevän”. Kunpa itsekin sen tietäisin. Parasta tässä oli se, että puhelinaikana kun soittelin sairaalaan, oli vastaaja lomalla. Unohtivatkohan ilmoittaa vai hoitiko posti mieluummin nurmikonleikkuuta kuin postin jakelua. Tulosta odotellaan edelleen.
Muistitutkimuksissakin on tullut käytyä. Ja tutkinut psykiatri haluaa lisätutkimuksia. Näköön perustuva muisti erittäin huono. Ei ole masennuksesta johtuvaa, siis jotain muuta. Aivojen kuvantamista odotellaan, labra-aika on jo varattu heinäkuun alkuun. Lääkäriaika ei vielä ole tiedossa. Olen varmaan 2 vuoden ajan halunnut näitä tutkimuksia, mutta aina on sanottu, että masennus vaikuttaa muistiin. Kyllähän mie sen tiedän, mutta oireet eivät ole olleet sen suuntaisen muistinmenetyksen tyyppisiä. Nyt sitten tutkitaan, parempi myöhää kuin ei milloinkaan.
Mielenkiintoista tässä asiassa on se, että jatkohakemus tai eläkehakemus liitteineen olisi pitänyt toimittaa kelaan 3 kk ennen edellisen kauden loppua. Eli noin 3 viikkoa sitten, viimeistään. Nyt kaikki eläkehakemusta tukevaa tutkimusta on kesken ja ei valmistu ennen nykyisen päätöksen päättymistä. Tämä on niin minun tuuriani.
Ai niin, taisin suututtaa hoitsunikin kun sainoin lääkärille, että on vaikea jutella hoitsun kanssa, kun tämä ottaa asiat omakohtaisina loukkauksina. Lääkäri halusi kirjata asian ja minulla on viikon päästä uusi aika hoitsulle. Taidan arvata mistä puhutaan. En taida mennä, ainakaan yksin.
On tässä muutakin tapahtunut. Testasin taas itseäni töitä tehden. Hyvin meni työvuoro, sen jälkeen lähes viikko mudissa ryömimistä. Hyvä minä. Itsensä rankaisu on kivaa. Toinen puoli on se, että rahat on loppu ja töistä sitä saa. On ollut niin paljon yllättävää menoa, että talous on ihan kuralla. Ihme pelastaa, mutta kun en usko ihmeeseen. On vain ajan kysymys, milloin kaikki kaatuu.
Mukavaa on se, että tyttö ei muutakaan toiselle paikkakunnalle vaan hänen poikaystävänsä muuttaa tänne. Ja toinen tyttö haikailee ihanaa asuntoa, ja jos oikein onnistaa, ei hänkään muuta muualle. Ikävää on se, että poika lähtee armeijaan. Tulee kova ikävä. Mutta toivottavasti poika saa hienon kokemuksen armeija-ajastaan.
Lopuksi. Vaikea masennus, elämän ilottomuus, jatkuva fyysinen ja psyykkinen väsymys. Perheenjäsenten väsymys minuun. Onko tässä mitään mieltä. Onko ulospääsyä tilanteesta? Keksiikö kukaan. En minä ainakaan. Naurua, joka ei kumpua mistään, kyyneleitä, joita riittää, huono omatunto perheen kärsimyksistä. Olen loppu, mutta sinnittelen. Päivä päivältä, tunti tunnilta, minuutti minuutilta. Esitän, että välitän, inhoan itseäni kun en kykene välittämään. Inhoan elämääni, joka on mustaakin mustempaa, ilman toivoa paremmasta.