Pelko

Pelkään jokaista hengitystä, jokaista sekuntia, sitä mitä seuraavaksi voi tapahtua.

Pelko on ottanut minusta vallan. En kykene ajattelemaan mitään muuta. Mitä tapahtuu seuraavaksi. Tämä esä on ollut kamala, en pysty muistamaan mitään hyvää, vain pahaa, pelkoa.

Oma sairastelu on vaikuttanut elämään melkoisesti. Kokeissa todettiin unia-apnea. Olin magneettikuvauksessa muistiongelmien vuoksi, nyt odottelen tietoa siitä. Sanat katoavat. Ajatus karkaa. Elämä seisoo paikallaan, en uskalla ajatella pitkälle, seuraava päiväkin saattaa olla liian kaukana.

En pelkää itseni vuoksi, siis konkreettisesti. Pelkään itseni vuoksi, pelkään yksi jäämistä, pelkään sitä, että menetän mieheni. Sairaus tuli yllättäen, vaikka jälkiviisaana kaikki oli melko selvää jos olisi osannut tai jaksanut tulkita oireita. Väsymys, ”närästys” jne. Päästin tilanteen pahenemaan ilman että olisin reagoinut siihen. Liian pitkään. Minun olisi pitänyt toimia. Olin niin lähellä menettää hänet. Yli 90 prosentin tukos ja usea pienempi lähellä sydäntä. Olin niin oman sairauteni vankina, etten tajunnut mitä rakkaallani meni. Olin piittaamaton, välinpitämätön, huono vaimo. En tarttunut selviin merkkeihin. Olin tappaa mieheni. Onneksi sain kuitenkin soitettua lääkärille ja he ottivat asian vakavasti. Kiitos, että he hoitivat tehtävänsä loistavasti.

Nyt olen rikki, pelkään. En nuku. Olen vihainen. Mies on hoitanut kaikki asiat puolestani, rasittanut itseään, sairastunut. Minun vuokseni. Tiedän, että sairaus ei synny itsekseen, perintötekijät vaikuttavat, mutta se ei lohduta.

Entä jos …………….