AJATUKSIA JA TAPAHTUMIA

Yli kuukausi mennyt edellisestä päivityksestä. Itsestä tuntuu, että siitä on ehkä muutama päivä. Itse ajalla ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Minulle päivät ovat samoja, muuttumattomia, huomaamattomia. Ne soljuvat eteenpäin, yllättävän nopeasti, mutta eivät muuta omaa elämää mitenkään. Joskus on pakko tiedostaa päivämäärä ja kellon aika, mutta muuttaako se mitään, se on sitten oma juttunsa. Sekavaa.

Itse asiassa tämä pätkä elämässä on ollut melko tapahtumarikas. Uniapnea koe, käyntejä hoitsulla, lääkäri. Kutsu aivojen sähkökäyrätutkimukseen. Eläkehakemus. Aika paljon elämään vaikuttavia juttuja. Mutta miksi ne eivät tunnu miltään? Miksi ne eivät aiheuta mitään tunnepuolen reaktiota? Tunneköyhyys.

Se uniapnea juttu. Käytiin tytön kanssa hakemassa kojeet rintaan yhden yön mittausta varten. Olin kuin joku itsemurhapommittaja, johtoja sielä täällä. Omalla tavalla huvittavaa. Ainakin vastaantulioissa. Sitten seuraavana aamuna laitteet takas sairaalalle. Tämä ”laadukas” tutkimus sitten paljastaa, onko minulla uniapnea. Ei lääkärissä käyntiä, yhden yön mittaus. Tasokasta. Niin ja kyselylomakkeen viimeinen kysymys ”mitä haluat meidän tekevän”. Kunpa itsekin sen tietäisin. Parasta tässä oli se, että puhelinaikana kun soittelin sairaalaan, oli vastaaja lomalla. Unohtivatkohan ilmoittaa vai hoitiko posti mieluummin nurmikonleikkuuta kuin postin jakelua. Tulosta odotellaan edelleen.

Muistitutkimuksissakin on tullut käytyä. Ja tutkinut psykiatri haluaa lisätutkimuksia. Näköön perustuva muisti erittäin huono. Ei ole masennuksesta johtuvaa, siis jotain muuta. Aivojen kuvantamista odotellaan, labra-aika on jo varattu heinäkuun alkuun. Lääkäriaika ei vielä ole tiedossa. Olen varmaan 2 vuoden ajan halunnut näitä tutkimuksia, mutta aina on sanottu, että masennus vaikuttaa muistiin. Kyllähän mie sen tiedän, mutta oireet eivät ole olleet sen suuntaisen muistinmenetyksen tyyppisiä. Nyt sitten tutkitaan, parempi myöhää kuin ei milloinkaan.

Mielenkiintoista tässä asiassa on se, että jatkohakemus tai eläkehakemus liitteineen olisi pitänyt toimittaa kelaan 3 kk ennen edellisen kauden loppua. Eli noin 3 viikkoa sitten, viimeistään. Nyt kaikki eläkehakemusta tukevaa tutkimusta on kesken ja ei valmistu ennen nykyisen päätöksen päättymistä. Tämä on niin minun tuuriani.

Ai niin, taisin suututtaa hoitsunikin kun sainoin lääkärille, että on vaikea jutella hoitsun kanssa, kun tämä ottaa asiat omakohtaisina loukkauksina. Lääkäri halusi kirjata asian ja minulla on viikon päästä uusi aika hoitsulle. Taidan arvata mistä puhutaan. En taida mennä, ainakaan yksin.

On tässä muutakin tapahtunut. Testasin taas itseäni töitä tehden. Hyvin meni työvuoro, sen jälkeen lähes viikko mudissa ryömimistä. Hyvä minä. Itsensä rankaisu on kivaa. Toinen puoli on se, että rahat on loppu ja töistä sitä saa. On ollut niin paljon yllättävää menoa, että talous on ihan kuralla. Ihme pelastaa, mutta kun en usko ihmeeseen. On vain ajan kysymys, milloin kaikki kaatuu.

Mukavaa on se, että tyttö ei muutakaan toiselle paikkakunnalle vaan hänen poikaystävänsä muuttaa tänne. Ja toinen tyttö haikailee ihanaa asuntoa, ja jos oikein onnistaa, ei hänkään muuta muualle. Ikävää on se, että poika lähtee armeijaan. Tulee kova ikävä. Mutta toivottavasti poika saa hienon kokemuksen armeija-ajastaan.

Lopuksi. Vaikea masennus, elämän ilottomuus, jatkuva fyysinen ja psyykkinen väsymys. Perheenjäsenten väsymys minuun. Onko tässä mitään mieltä. Onko ulospääsyä tilanteesta? Keksiikö kukaan. En minä ainakaan. Naurua, joka ei kumpua mistään, kyyneleitä, joita riittää, huono omatunto perheen kärsimyksistä. Olen loppu, mutta sinnittelen. Päivä päivältä, tunti tunnilta, minuutti minuutilta. Esitän, että välitän, inhoan itseäni kun en kykene välittämään. Inhoan elämääni, joka on mustaakin mustempaa, ilman toivoa paremmasta.

OLIPA VIIKKO

Todellakin melko tapahtumarikas viikko. Ei toista samanmoista vähään aikaa, kiitos.

Maanantaina hoitsu ja sitten illalla keskussairaala. Hoitsulla sitä normaalia, jutustelua välillä kelloa vilkaisten. Sain ajan lääkärille. Kesäkuun loppuun. Tarkoitus olisi tehdä jatkohakemus tai jotain. Mutta kun se pitäisi jo silloin olla Kevassa ja kelalla. Pikkanen aikatauluongelma. Saa taas pelätä ehtiikö päätös tulla ennen kuin edellinen loppuu. Tuli taas todistettua, ettei noita ”asiantuntijoita” kiinnosta asiakkaan tarve. He tekevät asiat sitten kun heille sattuu sopimaan. Palaverin jälkeen lääkäri kirjoittaa lausunnon, sitten joskus. Saattaapi vaikka mennä lomalle ennen  lausunnon kirjoittamista. Tuttua, tätähän tämä on ollut jo 4 vuoden ajan. Tympäsee, harmittaa, itkettää. Taas. On taas se aika vuodesta, jolloin pelottaa tulevaisuus. Itse et siihen voi mitenkään vaikuttaa, elämä on muiden käsissä.

Sitten sairaalakeikka. Laittoivat letkuja ympäri roppaa. Näytin ihan itsemurhapommittajalta. Huvittavaa. Nyt sitten kotiin nukkumaan ja huomenna vekotin irti ja palautus. Yksi yö kertoo, onko minulla uniapneaa. Aika hyvin. Etenkin kun yöllä ei oikein tuo uni tullut. Huvittavista tässä on se, että en koko tutkimuksen aikana tapaa lääkäriä, palautekin tulee puhelimitse. Tuntuu pätevältä tutkimukselta.

Sen huomasin, että taidan olla allerginen noiden kiinnitysteippien liimalle. Tätä kirjoittaessakin näkyy vielä paikat, joihin teipit liimattiin.  Nyt sitten odotellaan tätäkin tulosta. Se piti tulla vasta juhannuksen jälkeen, sain kuitenkin aikaistettua sitä viikolla. Tämäkin tutkimus vaikuttaa tulevaisuuteen, jos siis ehtii koskaan käsittelyyn. Taas tympii.

Tuo alkuviikko lisäsi epävarmuutta. Lisäsi kiukkua. Vahvisti käsitystä siitä, että masennus ei ole sairaus, ei ainakaan vakavasti otettava. Olenpa positiivinen.

Tässä matkan varrella olen ajatellut parantua, siis yhdessä yössä. Ei lääkkeitä, ei sairautta. Luulotauti pois. Kykenen ihan mihin vain. Myös työhön. Ja sain mahdollisuuden näyttää itselleni ja etenkin muille, että kyllä se siitä. Kaksi vuoroa, peräkkäistä. Ei siis mikään paha. Niinpä. Kävelen töihin, hoipertelen, ahdistus lisääntyy joka askeleella. Tiedän osaavani työn, mutta ahdistus lisääntyy työpaikan lähestyessä. Vihdoin perillä. Hymy huulille, ei silmiin. Läsnäoloa, työntekoa. Hoivaa. Huolenpitoa. Osasin työni, miksi olo on niin ahdistunut, pitäisi olla ylpeä. Toinen työvuoro ja sama juttu kertaa 3.

Hengissä, siis asiakas. Kamala väsymys, tärinä, ahdistus. Särky. Mutta hengissä, minäkin. Olo on päivä päivältä huonompi. Näytinkö itselle ja muille, että olen kykenevä töihin. Juu varmaa, en todellakaan ole työkuntoinen. Menenkö kysyttäessä töihin, menen, koska tarvin rahaa. Muuta syytä siihen ei ole. En saa onnistumisen kokemusta, hyvääoloa. Suoriudun pakon edessä. Ja pelkään mahdollista seuraavaa vuoroa. Nyt yritän kasata itseni, menee varmaan jokunen päivä. Tämä on tuttua.

Elämä on kuin nuoralla tanssia. Sitä yrittää ja tippuu, ja taas yrittää. Olen kuitenkin erittäin tietoinen siitä, että mitään hyvää ei seuraa. Nuora on varmaan sentin korkeudella maasta, mutta minulle kamalan korkealla. Jokainen päivä vie syvemmälle ja joka päivä toivon ihmettä, askelta ylöspäin.

29. päivä jälleen sairaalalle, nyt kuskina. Ja taas pelkään.

HAAVEENI

Olen aina halunnut auttaa, olla hyvä ihminen. Jo pienenä halusin hoitajaksi. Silloin keskikoulun loputtua olin liian nuori hakemaan siihen koulutukseen. Tuli muuta. Oma asunto. Sitten ihana mies ja vuosien varrella 3 ihanaa lasta. Piti käydä töissä ja haaveet jäivät toteutumatta/odottamaan toteutumista. Muuttoja. Viimeinen länsi-Suomeen. Kuin kotiin olisi tullut. Kaunista. vehreää ja töitä tarjolla. Hyvä paikka kasvattaa jo isoja lapsia, kunnon koulut, kaikki hyvin.

Pääsin tutustumaan pikkasen vahingossa hoitotyöhön. Huomasin, että haave olikin mahdollista totetuttaa. Muutama vuosi epäpätevänä ja sitten erään ihanan ihmisen kehotuksesta opiskelemaan työnohessa. Erikoistuminen mielenterveyteen. Haaveena jotain omaa, terapiaopintoja, toimintaa terapiakoiran kanssa. Auttamista arjessa kohteena etenkin lapset ja nuoret. Uusi haave oli tullut tai oikeastaan se oli tarkentunut.

Opiskelu oli rankkaa. Työn yhdistäminen opiskeluun oli erittäin haasteellista. Työnteosta ei kuitenkaan voinut luopua, talous ei olisi kestänyt. Opiskelun loppuaikana kolme työtä ja opiskelu toisella paikkakunnalla. Silloin oli väsy välillä mutta tahto vie läpi vaikka harmaan kiven. Pääsin tekemään työtä lastensuojelussa. Haastavaa ja niin ihanaa Ihanan kamalia lapsia ja nuoria, oma ohjattava, motivoituneet työkaverit. Juuri sitä mitä halusin. Pitäisi vain vielä muutama vuosi opiskella, että olisi pätevä eli lähihoitajasta sosionomiksi. Sosionomiopiskeluun en päässyt, taisivat haistaa, että kaikki ei ole kohdallaan.

Töitä oli kyllä tarjolla. Kaksi taloa, kolme osastoa. Ei vapaapäiviä, keskimäärin 12 tuntisia vuoroja. Työmatkaan meni pisimmillään 45 minuuttia. Mutta se oli juuri sitä mitä halusin tehdä.

Sitten iski lama lastensuojeluun, yt-neuvottelut, ei töitä. Maailma kaatui konkreettisesti. Tuli pysähdys ja elimistö reagoi rajusti. Masennus. Kohta neljä vuotta sitten. Ja tässä sitä ollaan. Muuten se mahdollinen terapiakoirakin tarvii terapiaa. Ironiaa.

Haaveet elävät vaikka tiedän, etteivät ne enää ole realistiset. Haluaisin niin tehdä töitä, olla tarpeellinen, näkyvä. Lähipiirissäni on ihmisiä, jotka eivät tajua tätä. Se sattuu, se repii.

Kävin tänään hoitajalla. Taisi pelästyä. Ehdotti sairaalajaksoa. En halunnut. En tee itselleni mitään. Olen sitkeä. Jos sairaalaan menen, sinne myös jään. Ei minun juttuni. Sain uuden ajan. Päivä kerrallaan.

Kävin kaupassa, kävelin kuin suossa. Kahvi tuoksui ovella. Mukavaa, mies taisi ajatella, että tarvin. Ehkä pikkasen näkyi välähdys mustassa. Pieni asia, tärkeä.

Haaveet pitäisi haudata. Ne aiheuttavat lisätuskaa. Liian vanha haaveilemaan, liian väsynyt tekemään niiden eteen mitään.

Minä mustaakin mustempi

Kohta 4 vuotta maailmassa on ollut melko pieni värimaailma. Joskus harmaa, joskus musta, harvoin muita värejä esiintyy. Joskus jokin kirkas pilkahtaa johonkin, mutta katoaa yhtänopeasti kuin ilmestyikin. Vai oliko se vain mielikuvituksen tuotetta, harhaa, toiveajattelua.

Aika synkkä alku. Ei sen näin pitänyt mennä.

Uusi ammatti, uusi alku. Sisar ”vähemmän” hento valkoinen. Auttaja ihmisten hädässä, ymmärtäjä, ihminen, joka auttaa löytämään elämän eri värisävyt. Kova kiire, monta rautaa tulessa. Ei väsytä, on niin paljon annettavaa.

Mutta miten sitten kävikään. Värit katosivat, omalla tavallaan minäkin katosin. Musta valtasi värimaailman. Ensi hiljaa hiipien, sitten lopulta värejä ei enää ollut.

Seinät kaatuivat päälle, iski se mitä vastaan olin aina taistellut. Häpeä itselle, suvulle. MASENNUS. Miten se minuun iski, olinhan ammattilainen, joka tiesi kaikki sen, siis masennuksen” estokeinot.

Hoitoon, nopeasti ja nopeasti jälleen terveen kirjoihin. Niinpä niin. Ensimmäinen virhe, nopeasti. Mikään ei iske tietoisuuteen niin nopeasti kuin se, että mitään ei todellakaan tapahdu nopeasti. Ei hoitoon pääsy, ei paraneminen.

Itse asiassa kyllä sanottiin, että kyllä se parissa kuukaudessa katoaa. Toinen virhe, katoaa. Ei kadonnut. Ei edes yrittänyt piiloutua. Ikävä kummajainen, ei tajua kadota.

Masennuksen voittamisen yksi edellytys on itsensä arvostaminen. Mutta miten voit arvostaa itseäsi kun sinulla on tuo masennus. Masennus on heikkojen tauti. Lähiomaiseni, siis osa tukiverkkoani, ilmaisi sen hyvin: ”ota vain itseäsi niskasta kiinni niin kyllä se siitä helpottaa”. Yritin toteuttaa tuota neuvoa, mutta kun omasta niskasta kiinni ottaminen on aika vaikeaa ja en oikein tiennyt mitä sitten piti tehdä, ravistella vai. Otin ehkä neuvon aika konkreettisesti.

Eli olen siis vaikeasti masentunut, lääkehuuruista elämää viettävä nainen (perheellinen), joka ei oikeastaan ole sairas. Sairas siinä merkityksessä kuin esimerkiksi flunssa. Elän kuplassa, pysyn mielelläni kotona. Jos jostain syystä poistun kotoa, otan sen haasteena vastaan. Kukaan ei saa tietää tästä ”ei” sairaudesta. Hymy huuleen ja ”iloinen” tervehdys tutuille, jotka sattuvat tulemaan vastaan. Aina nimittäin välttely ei onnistu. Ja kukaanhan ei huomaa pluffiani. Eihän!

Yritän terapioida itseäni kirjoittamalla päivistäni. Nehän pursuavat toimintaa. Mutta enemmänkin keskitys ajatuksiini. Niiden kertominen ääneen on vaikeaa, sillä ei niitä aina oikein itsekään ymmärrä. Niitä ajatuksia tarkoitan.

Tämä on minun tarinani, minun ajatuksiani masennuksesta. En halua ketään loukata, ehkä pientä ajattelemisen aihetta.