Sunnuntai

Uusi aamu aukeni aurinkoisena. Miehen veli soitti ja herätti unesta. Olisi saanut vielä muutaman minuutin nukkua. Harmitti.

Sitten tyttö töihin, koira mukaan autoajelulle. Normia. Koira on pieni ja karvainen, siis pitkäkarvainen. Ja hetkessä aivan yltäpäätä omassa ….

Kivaa, paperia on, vettä ei. Putsaus vain pahensi tilannetta. Sitten pyyhe koiran ympärille ja nopeasti kotiin. Pesulle, molemmat. Pyysin apua, siis huusin (en tietoisesti). Loukkasin tarkoittamattani. Täydellinen alku päivälle. Ja niin normaali. Pieni juttu ja koko maailma meni nurin. Masentavaa. Yritin selittää, mutta itkuksi meni, siis minulla, taas. Herkkyys ärsyttää, pitäisi olla kova.

Toinen töihin, kaupassa käynti ja nyt istun koneen ääressä. Ja yritän työstää tuntojani tähän töherrykseen. Tökkii. Huomenna on kiireinen päivä. Ensin hoitajan juttusille ja sitten illalla pitää hakea uniapneatestiä varten laitteet kotiin. Siis ne viritetään minuun ja sitten vietän yön kotona nukkuen. Ai niin ja menen ajoissa nukkumaan. Näin ohjeistettiin. Olisikohan ajoissa jossain klo 1 aikoihin. Se olisi minulle ajoissa mutta tutkimus vaatisi klo 22. Saas sitten nähdä. Tiistai-aamuna sitten takas sairaalalle ja laitteet pois. Tarkalta tutkimukselta tuntuu.

Huomasin taas kerran unohtaneeni jotain. Sattui ja suututti. En halua unohtaa, en halua elää tällaista elämää. Vihaan tätä. Ja pelkään. Onko tämä totta vai feikkiä. Itse en enää ole varma. Moni tuntuu niin ajattelevan, ainakin minä asiat niin tulkitsen. Aiheutan surua aina vain enemmän ja enemmän. Loppuuko tämä koskaan. Jos vaikka huomenna heräisi uuteen maailmaan, jossa kaikki olisikin ollut vain pahaa unta. Kyyneleet valuu, onneksi teksti ei sottaannu. Koskahan kyyneleet loppuvat.