Kohta 4 vuotta maailmassa on ollut melko pieni värimaailma. Joskus harmaa, joskus musta, harvoin muita värejä esiintyy. Joskus jokin kirkas pilkahtaa johonkin, mutta katoaa yhtänopeasti kuin ilmestyikin. Vai oliko se vain mielikuvituksen tuotetta, harhaa, toiveajattelua.
Aika synkkä alku. Ei sen näin pitänyt mennä.
Uusi ammatti, uusi alku. Sisar ”vähemmän” hento valkoinen. Auttaja ihmisten hädässä, ymmärtäjä, ihminen, joka auttaa löytämään elämän eri värisävyt. Kova kiire, monta rautaa tulessa. Ei väsytä, on niin paljon annettavaa.
Mutta miten sitten kävikään. Värit katosivat, omalla tavallaan minäkin katosin. Musta valtasi värimaailman. Ensi hiljaa hiipien, sitten lopulta värejä ei enää ollut.
Seinät kaatuivat päälle, iski se mitä vastaan olin aina taistellut. Häpeä itselle, suvulle. MASENNUS. Miten se minuun iski, olinhan ammattilainen, joka tiesi kaikki sen, siis masennuksen” estokeinot.
Hoitoon, nopeasti ja nopeasti jälleen terveen kirjoihin. Niinpä niin. Ensimmäinen virhe, nopeasti. Mikään ei iske tietoisuuteen niin nopeasti kuin se, että mitään ei todellakaan tapahdu nopeasti. Ei hoitoon pääsy, ei paraneminen.
Itse asiassa kyllä sanottiin, että kyllä se parissa kuukaudessa katoaa. Toinen virhe, katoaa. Ei kadonnut. Ei edes yrittänyt piiloutua. Ikävä kummajainen, ei tajua kadota.
Masennuksen voittamisen yksi edellytys on itsensä arvostaminen. Mutta miten voit arvostaa itseäsi kun sinulla on tuo masennus. Masennus on heikkojen tauti. Lähiomaiseni, siis osa tukiverkkoani, ilmaisi sen hyvin: ”ota vain itseäsi niskasta kiinni niin kyllä se siitä helpottaa”. Yritin toteuttaa tuota neuvoa, mutta kun omasta niskasta kiinni ottaminen on aika vaikeaa ja en oikein tiennyt mitä sitten piti tehdä, ravistella vai. Otin ehkä neuvon aika konkreettisesti.
Eli olen siis vaikeasti masentunut, lääkehuuruista elämää viettävä nainen (perheellinen), joka ei oikeastaan ole sairas. Sairas siinä merkityksessä kuin esimerkiksi flunssa. Elän kuplassa, pysyn mielelläni kotona. Jos jostain syystä poistun kotoa, otan sen haasteena vastaan. Kukaan ei saa tietää tästä ”ei” sairaudesta. Hymy huuleen ja ”iloinen” tervehdys tutuille, jotka sattuvat tulemaan vastaan. Aina nimittäin välttely ei onnistu. Ja kukaanhan ei huomaa pluffiani. Eihän!
Yritän terapioida itseäni kirjoittamalla päivistäni. Nehän pursuavat toimintaa. Mutta enemmänkin keskitys ajatuksiini. Niiden kertominen ääneen on vaikeaa, sillä ei niitä aina oikein itsekään ymmärrä. Niitä ajatuksia tarkoitan.
Tämä on minun tarinani, minun ajatuksiani masennuksesta. En halua ketään loukata, ehkä pientä ajattelemisen aihetta.