Todellakin melko tapahtumarikas viikko. Ei toista samanmoista vähään aikaa, kiitos.
Maanantaina hoitsu ja sitten illalla keskussairaala. Hoitsulla sitä normaalia, jutustelua välillä kelloa vilkaisten. Sain ajan lääkärille. Kesäkuun loppuun. Tarkoitus olisi tehdä jatkohakemus tai jotain. Mutta kun se pitäisi jo silloin olla Kevassa ja kelalla. Pikkanen aikatauluongelma. Saa taas pelätä ehtiikö päätös tulla ennen kuin edellinen loppuu. Tuli taas todistettua, ettei noita ”asiantuntijoita” kiinnosta asiakkaan tarve. He tekevät asiat sitten kun heille sattuu sopimaan. Palaverin jälkeen lääkäri kirjoittaa lausunnon, sitten joskus. Saattaapi vaikka mennä lomalle ennen lausunnon kirjoittamista. Tuttua, tätähän tämä on ollut jo 4 vuoden ajan. Tympäsee, harmittaa, itkettää. Taas. On taas se aika vuodesta, jolloin pelottaa tulevaisuus. Itse et siihen voi mitenkään vaikuttaa, elämä on muiden käsissä.
Sitten sairaalakeikka. Laittoivat letkuja ympäri roppaa. Näytin ihan itsemurhapommittajalta. Huvittavaa. Nyt sitten kotiin nukkumaan ja huomenna vekotin irti ja palautus. Yksi yö kertoo, onko minulla uniapneaa. Aika hyvin. Etenkin kun yöllä ei oikein tuo uni tullut. Huvittavista tässä on se, että en koko tutkimuksen aikana tapaa lääkäriä, palautekin tulee puhelimitse. Tuntuu pätevältä tutkimukselta.
Sen huomasin, että taidan olla allerginen noiden kiinnitysteippien liimalle. Tätä kirjoittaessakin näkyy vielä paikat, joihin teipit liimattiin. Nyt sitten odotellaan tätäkin tulosta. Se piti tulla vasta juhannuksen jälkeen, sain kuitenkin aikaistettua sitä viikolla. Tämäkin tutkimus vaikuttaa tulevaisuuteen, jos siis ehtii koskaan käsittelyyn. Taas tympii.
Tuo alkuviikko lisäsi epävarmuutta. Lisäsi kiukkua. Vahvisti käsitystä siitä, että masennus ei ole sairaus, ei ainakaan vakavasti otettava. Olenpa positiivinen.
Tässä matkan varrella olen ajatellut parantua, siis yhdessä yössä. Ei lääkkeitä, ei sairautta. Luulotauti pois. Kykenen ihan mihin vain. Myös työhön. Ja sain mahdollisuuden näyttää itselleni ja etenkin muille, että kyllä se siitä. Kaksi vuoroa, peräkkäistä. Ei siis mikään paha. Niinpä. Kävelen töihin, hoipertelen, ahdistus lisääntyy joka askeleella. Tiedän osaavani työn, mutta ahdistus lisääntyy työpaikan lähestyessä. Vihdoin perillä. Hymy huulille, ei silmiin. Läsnäoloa, työntekoa. Hoivaa. Huolenpitoa. Osasin työni, miksi olo on niin ahdistunut, pitäisi olla ylpeä. Toinen työvuoro ja sama juttu kertaa 3.
Hengissä, siis asiakas. Kamala väsymys, tärinä, ahdistus. Särky. Mutta hengissä, minäkin. Olo on päivä päivältä huonompi. Näytinkö itselle ja muille, että olen kykenevä töihin. Juu varmaa, en todellakaan ole työkuntoinen. Menenkö kysyttäessä töihin, menen, koska tarvin rahaa. Muuta syytä siihen ei ole. En saa onnistumisen kokemusta, hyvääoloa. Suoriudun pakon edessä. Ja pelkään mahdollista seuraavaa vuoroa. Nyt yritän kasata itseni, menee varmaan jokunen päivä. Tämä on tuttua.
Elämä on kuin nuoralla tanssia. Sitä yrittää ja tippuu, ja taas yrittää. Olen kuitenkin erittäin tietoinen siitä, että mitään hyvää ei seuraa. Nuora on varmaan sentin korkeudella maasta, mutta minulle kamalan korkealla. Jokainen päivä vie syvemmälle ja joka päivä toivon ihmettä, askelta ylöspäin.
29. päivä jälleen sairaalalle, nyt kuskina. Ja taas pelkään.